Close
ENG
BIOS-tutkimusyksikön luoma työkalu ekologisen jälleenrakennuksen seurantaan ja arviointiin Suomessa.

2 Luonnonvarojen kokonaiskäyttö

Suomalainen yhteiskunta on nykyisellään riippuvainen runsaasta ja yhä kasvavasta luonnonvarojen kulutuksesta. Luonnonvaroja sekä otetaan käyttöön Suomessa että niitä saadaan tuonnissa valmiina tuotteina ja raaka-aineina. Luonnonvarojen käyttöönoton ja jalostuksen moninaiset kielteiset ympäristövaikutukset kohdistuvat sekä Suomeen että muualle maailmaan. Siksi varsinaisten tuotteiden ja raaka-aineiden lisäksi on huomioitava tuotannon “piilovirrat” (käyttämätön otto), eli koko se aineellinen toimeliaisuus, joka niiden taustalla on. Piilovirtoja ovat esimerkiksi ruoantuotannon kasteluvesi tai mineraalien tuotannossa syntyvä jäte. Luonnonvarojen kokonaiskäyttö mittaa tätä kokonaisuutta.

Luonnonvaroja, niin kotimaista ottoa kuin tuontia, käytetään sekä kotimaiseen kulutukseen että vientiin, eli kaikkea ei voi laskea suoraan suomalaisen kulutuksen kontolle. Siksi on hyödyllistä tarkastella erikseen myös sitä materiaalivirtojen osaa, jota voidaan perustellusti pitää suomalaisen elämäntavan suorana aineellisena jälkenä. Näinkin tarkasteltuna, eli vienti huomioiden, suomalainen luonnonvarojen kulutus on erittäin suurta ylittäen reilusti eurooppalaisen keskiarvon ja ollen jopa korkeampi kuin Yhdysvalloissa ja Kiinassa. (Lähde: IRP Global Material Flows). Eri laskutavat antavat hieman eri suhdelukuja, mutta mittakaavaerot pysyvät. On kuitenkin muistettava, että myös tuonnista vientiin läpivirtaavat luonnonvarat ovat mukana pyörittämässä suomalaista kansantaloutta ja luomassa työllisyyttä ja hyvinvointia. Siksi luonnonvarojen kokonaiskäytön seuraaminen on olennaista. Ekologinen siirtymä edellyttää kokonaiskäytön roimaa vähennystä ja “ulkoistettuihin” ympäristövaikutuksiin puuttumista.

Tavoite

Nykyinen luonnonvarojen kokonaiskäytön taso on liki 650 miljoonaa tonnia (642 vuonna 2019). Siirtymäpolitiikan tavoitteena on kokonaiskäytön laskeminen noin 200 miljoonaan tonniin 2070 mennessä. Se on välitavoite matkalla kohti kokonaisvaltaista materiaalivirtojen määrällistä ja laadullista kestävyyssiirtymää. Vähennyksen tulee kohdistua ennen kaikkea niihin tuotteisiin ja raaka-aineisiin, joiden “piilovirrat” ovat suurimpia, sillä etenkin tuontiin sisältyvät piilovirrat ovat kasvaneet jatkuvasti viime vuosikymmeninä loppukäyttömäärien kasvaessa maltillisesti. Tavoitteena on määrällisen vähentämisen rinnalla (mihin sisältyvät kulutuksen vähentämisen rinnalla erilaiset uudelleenkäyttöä, korjaamista ja kierrätystä lisäävät toimet) yhtä merkittävästi laadullinen muutos poispäin rajummin ympäristöä vahingoittavista tuotanto- ja kulutusmuodoista.

Miten tavoitteen toteutumista seurataan?

Luonnonvarojen käytön kehittymistä seurataan indikaattorin “luonnonvarojen kokonaiskäyttö” (TMR, total material requirement) perusteella. Tilastokeskus tuottaa vuosittain tilaston “Kansantalouden materiaalivirrat”, josta selviää luonnonvarojen kokonaiskäyttö. Tilastokeskus esittää vuosittaisissa raporteissaan TMR-lukujen rinnalla myös kotimaisen materiaalisen kulutuksen (DMC, domestic material consumption) laskelman, jossa kotimaisen oton ja tuonnin yhteissummasta vähennetään vienti. Tämän indikaattorin ongelmana on, että se ei ota huomioon piilovirtoja, eli sen avulla ei voi tarkastella Suomen kaltaiselle vauraalle yhteiskunnalle ominaisia merkittäviä “ulkoistettuja” ympäristövaikutuksia. Ihanteellista olisi voida tarkastella luonnonvarojen kokonaiskäytön (TMR) rinnalla kotimaista kokonaiskulutusta (TMC, total material consumption), joka ottaa huomioon tuonnin, kotimaisen oton ja viennin suhdetta laskiessaan huomioon piilovirrat. Valitettavasti tällaisia laskelmia ei tehdä säännöllisesti. Tämä tietoaukko olisi tärkeää paikata virkatyönä.

Lisätietoja

Yhteiskuntien ympäristövaikutukset ovat moninaisia, eikä mikään yksittäinen indikaattori kuvaa niitä tyhjentävästi. Niinpä kokonaislaskelmat luonnonvarojen kulutuksesta tuovat yhteen mitä moninaisimpia asioita (soraa, silakoita, puutukkeja, nikkeliä, uraania jne), joiden kunkin tuotantoon ja kulutukseen liittyy omanlaisiaan ympäristövaikutuksia. Erinomainen esimerkki ovat fossiiliset polttoaineet, joiden käyttö on merkittävin ilmastonmuutosta ajava tekijä. Siksi kojelaudassa seurataan erikseen hiilitasapainoa.

Luonnonvarojen kulutus on silti karkeistavasta yleistävyydestään huolimatta erinomainen “sijaismuuttuja” (proxy), joka kuvastaa ihmistoiminnan mittaluokkaa. Kun luonnonvarojen kokonaiskäyttö kasvaa, keskeisten ympäristöongelmien osalta mennään mitä todennäköisimmin yhä huonompaan suuntaan. Esimerkiksi biodiversiteetin hupeneminen koostuu lukuisista erilaisista ilmiöistä (lajien liikakäyttö, -metsästys tai -kalastus, elinympäristön saastuminen, avainympäristöjen vahingoittaminen), mutta ihmistoiminnan yleisen intensiteetin kasvu on huonoa kehitystä yhdistävä tekijä. Luonnonvarojen kulutuksen kasvu myös ajaa energiankulutuksen kasvua ja siten vaikeuttaa ilmastonmuutoksen hillintää.

Materiaalivirtalaskelmissa maansiirtotyöt, kaivosjäte, sora ja muut painavat materiaalierät saavat suuren merkityksen verrattuna pieniin ja ekologisesti erityisen haitallisiin (esim. myrkyllisiin) eriin. Toisaalta esimerkiksi rakennuskannan, tiestön ja muun infrastruktuurin kasvu lisää ylläpitoon ja korjaukseen kuuluvaa energiaa ja materiaalia. Toisin sanoen: luonnonvarojen kokonaiskulutuksen seuraaminen antaa tietoa siitä, kulkeeko yhteiskunta kokonaisuudessa ekologisen jälleenrakennuksen edellyttämään kestävämpään suuntaan, mutta se ei anna yksityiskohtaisia ohjeita siitä, mitä pitäisi tehdä.

Piilovirtojen vähentämiseen keskittymisen perustelee oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisen kehityksen näkökulma. Tuontitavaroiden muodossa Suomi saa tiiviisti pakattuna paljon muualla maailmassa tapahtuvaa luonnonvarojen kulutusta. On esimerkiksi arvioitu, että yli 90 prosenttia suomalaisten kuluttaman ruoan tuotannon biodiversiteettivaikutuksista tapahtuu maan rajojen ulkopuolella (Sandström ym 2017).

Tarkkoja arvioita lopullisesta kestävästä luonnonvarojen kulutuksen tasosta on vaikea esittää, sillä määrän vähentämisen ohella on tapahduttava perustavaa laadullista muutosta – koko yhteiskunnallisen “aineenvaihdunnan” täytyy mullistua. Siksi esitämme kojelaudassa välitavoitteen vuodelle 2070. Tutkimuksessa ohjeellisia arvioita kestävästä tasosta on kuitenkin esitetty. YK:n Kansainvälinen resurssipaneeli (IRP) on esittänyt laskelman, jossa tavoitteena on jäädyttää globaali resurssien käyttö vuoden 2000 tasolle ja yhdenmukaistaa teollistuneiden ja kehittyvien maiden kulutus (toisin sanoen laskea teollistuneiden maiden ja nostaa kehittyvien maiden kulutusta). Vuonna arvioidulla 8.9 miljardin väestömäärällä globaali kulutus olisi tasoa 50 Gt, ja per capita kulutus noin 6 tonnia per henki. Toisaalla tutkimuksessa on kestäväksi globaaliksi tasoksi arvioitu esimerkiksi 68 Gt (Bringezu 2015). Lettenmeier ym (2014) ovat tutkimuksessaan esittäneet yksityiskohtaisemman arvion 8 tonnin per capita kulutuksesta kulutussektoreittain Suomen olosuhteissa, mikä merkitsisi noin 80 prosentin vähennystä nykyiseen per capita kulutukseen.