Close
ENG
BIOS-tutkimusyksikön luoma työkalu ekologisen jälleenrakennuksen seurantaan ja arviointiin Suomessa.

1 Hiilitasapaino

Jotta ilmastonmuutoksen pahimmat seuraukset vältetään, on ensinnäkin ilmastoa lämmittävien kasvihuonekaasujen päästäminen ajettava alas ja toiseksi sidottava jo päästettyjä kaasuja ilmakehästä, jotta niiden pitoisuus kääntyy laskuun. Kasvihuonekaasujen päästömäärät ja pitoisuudet ilmaistaan yleensä hiilidioksiditonneina tai hiilitonneina (kun muut kasvihuonekaasut on muunnettu hiilidioksidiekvivalenteiksi). Hiilitasapaino kuvaa päästöjen ja päästöjä sitovien nielujen summaa eli nettopäästöjä (nettopäästöt = bruttopäästöt – nielut).

Suomessa suurimmat päästölähteet ovat energian tuotanto, teollisuuden prosessit ja rakentaminen, rakennusten lämmitys, liikenne ja maatalous. Merkittävin nielu puolestaan ovat metsät. Hiilitasapaino riippuu siis sekä päästöjen määrän kehittymisestä että metsien käytöstä.

Tavoite

Viimeistään vuonna 2035 Suomen on oltava hiilineutraali, eli päästöjen ja nielujen summan on oltava nolla. Välittömästi tämän jälkeen nielujen on oltava suuremmat kuin päästöt, jotta ilmastoa lämmittävän hiilidioksidin määrää ilmakehässä voidaan vähentää.

Oikeudenmukaisuuden (historiallinen vastuu, kyvykkyydet ja resurssit) näkökulmasta Suomen päästötavoitteiden tulee olla kansainvälisessä vertailussa kärkeä. Kunnianhimoista aikataulua perustelee myös edelläkävijyyden taloudelle antama liikkumatila.

Tavoite perustuu YK:n alaisen kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) ja Suomen Ilmastopaneelin laskelmiin toimista, joilla voidaan päästä Pariisin sopimuksen tavoitteisiin eli ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseen alle 2°C ja pyrkimykseen korkeintaan 1,5°C asteen lämpenemiseen teollisen ajan alusta lähtien. Suomen Ilmastopaneeli on esittänyt, että hiilineutraalius pitäisi saavuttaa 2030-luvulla. Rinteen/Marinin hallitus on asettanut tavoitteeksi hiilineutraaliuden vuonna 2035.

Miten tavoitteen toteutumista seurataan?

Osana kansainvälisten sopimusten (Kioton sopimus, Pariisin sopimus) ja EU:n päästötavoitteiden toteutumisen seurantaa, Tilastokeskus tuottaa lukemat kasvihuonekaasupäästöistä ja -nieluista. Sopimusten ja sitoumusten tasolla seurataan bruttopäästöjen kehitystä (EU:ssa erikseen päästökauppasektoriin kuuluvia ja niiden ulkopuolisia päästöjä), sekä maankäyttö, maankäytön muutos ja metsätalous -sektorin (land use, land use change and forestry, LULUCF) päästöjä, jotka Suomessa yleensä toimivat metsien ansiosta nieluina. Näistä yhdistämällä saadaan hiilitasapaino.

Lisätietoja

Suomen hiilitasapainon kehitys näyttää erilaiselta sen mukaan, millaista ajanjaksoa tarkastellaan. Kioton sopimus aloittaa tarkastelun vuodesta 1990; siitä lähtien Suomen hiilipäästöt ovat laskeneet noin 20 Mt (noin 70 Mt:sta runsaaseen 50 Mt:iin). Väliin mahtuu kuitenkin myös kasvun aikoja, ja 2000-luvun alkupuolella päästölukema kävi yli 80 Mt:ssa. Joka tapauksessa tähänastinen vähennysten vauhti ja määrä ei ole ollut alkuunkaan riittävä ilmastonmuutoksen hillinnän edellä kuvatussa kiireellisessä aikataulussa.

Samaan aikaan myös hiilinielujen koko on vaihdellut. Käytännössä hiilinielujen koko riippuu toteutuneista hakkuumääristä: mitä enemmän hakataan sitä pienempi nielu ja päinvastoin. Suurimmillaan nielu on ollut yli 30 Mt ja pienimmillään noin 10 Mt. Yhdessä nämä vaihtelut tarkoittavat, että bruttopäästöjen lisäksi myös nettopäästöt ovat toisinaan kasvaneet. (Välillä 2000–2018 nettopäästöt laskivat noin 51 Mt:sta noin 46 Mt:iin, eli aivan liian hitaasti hiilineutraalisuustavoitteen tavoittamisen kannalta.)

Koska hiilitasapainoon vaikuttavat niin päästöt kuin nielutkin, näkyy julkisuudessa kissanhännänvetoa näiden välillä. Periaatteessa kaikki päästöt voitaisiin sitoa ja päästä hiilineutraalisuuteen, jos nielujen annettaisiin kasvaa maksimiinsa luopumalla metsänhakkuista kokonaan. Vastaavasti, jos hakkuita halutaan lisätä, merkitsee se kovempia päästötavoitteita muualle, kuten esimerkiksi teollisuuteen, lämmitykseen ja liikenteeseen. Kokonaisuuden kannalta tämä kiistely on tarpeetonta, koska nettonegatiivisuuteen päästäksemme päästöt on joka tapauksessa lopetettava ja nieluja joka tapauksessa kasvatettava.

Hiilineutraalisuuden ja -negatiivisuuden tavoittelemisen kiireellisyyttä on syytä korostaa. Näin ensinnä siksi, että mitä pidempään liiallista hiilidioksidia on ilmakehässä, sitä hankalammaksi tilanne käy, ja toiseksi siksi, että ylilyönnin (‘overshoot’) myöhempi poistaminen ei kenties auta ilmastojärjestelmän palauttamisessa suotuisampaan tilaan.

Ilmakehässä olevat ylenmääräiset päästöt ehtivät vaikuttaa jo nyt ennen neutraaliuden saavuttamista. Vaikka hiilidioksimäärän aiheuttamaa lämpenemistä saataisiin myöhemmin peruutettua, korjaamatonta ja mittavaa vahinkoa (esimerkiksi kokonaisten ekosysteemien menetyksiä tai laajojen jäätiköiden sulamisia) on jo erittäin suurella todennäköisyydellä syntynyt. Toiseksi ei ole riittävän luotettavaa varmuutta siitä, miten ja millä tahdilla hiilidioksidipitoisuuden laskeminen ”overshoot”-tilanteen jälkeen laskee lämpötilaa, jos ollenkaan.

Näiden seikkojen valossa on ratkaisevasti väliä sillä, missä aikataulussa hiilineutraalisuuteen ja -negatiivisuuteen päästään. Mitä nopeammin, sitä todennäköisemmin vältetään pahemmat seuraukset ja riskit. Aikajänne koskee niin päästöjen vähentämistä kuin nielujen kasvattamistakin. Samasta syystä metsän hakkaaminen (mikä pienentää nieluja), jotta saataisiin fossiilisia polttoaineita korvaavia energialähteitä, on kyseenalainen tavoite. Hakatun ja poltetun puun hiilen sitoutuminen takaisin kestää vuosikymmeniä eikä siten ehdi auttaa tavoitteen saavuttamisessa.

Lopulta myöskään hiilineutraalius ei ole riittävä maali, vaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden laskeminen kestävälle tasolle. Tähän on onneksi olemassa ratkaisuja, jotka edistävät yhtä aikaa hiilineutraalisuutta että muita positiivisia tavotteita, kuten luonnon monimuotoisuutta, ruokaturvaa ja tasa-arvoista kehitystä. Esimerkiksi IPCC:n raportti 1,5°C lämpenemisen vaikutuksista korostaa, että luonnonjärjestelmiä kuten metsiä, soita ja maaperää tukemalla hiiltä voidaan sitoa. Nämä ekosysteemien suojeluun ja elvyttämiseen tai esimerkiksi maatalouden toimintatapojen muutokseen perustuvat keinot ovat voivat samalla hyödyttää esimerkiksi maataloudessa vesivarojen suojelua ja eroosion torjuntaa. Suomessa merkittäviä tuloksia on saavutettavissa erityisesti turvemailla, jotka voidaan oikein keinoin muuttaa hiilen lähteistä hiilen sitojiksi.