Ekologinen jälleenrakennus vaikuttaa merkittävästi yhteiskunnassa tehtävään työhön. Onnistuminen jälleenrakennuksessa edellyttää, että tietynlaiset työt tulevat tehdyksi ja joistakin muista töistä luovutaan. Kun yhteiskuntia ohjataan kasvustrategian sijaan siirtymäpolitiikan mukaisesti, muuttuvat myös totunnaiset tavat ajatella työtä ja työllisyyspolitiikkaa. Talous- ja työllisyyspolitiikan tavoitteena ei toimi yleinen työllisyysasteen kasvattaminen, vaan on ensisijaisesti kiinnitettävä huomiota tehdyn työn sisältöön. On huolehdittava, että työllä uudistetaan nykyisin luonnonvarojen liikakäyttöä vaativat järjestelmät kestäviksi ja huolehditaan kansalaisten tasa-arvoisista hyvän elämän mahdollisuuksista. Kutsumme tällaista näkymää työhön siirtymätyöllisyydeksi. Samalla on syytä huomata, että lähitulevaisuuden työllisyyskehitystä määrittävät nopeiden ympäristötavoitteiden toteuttamisen lisäksi esimerkiksi kasvava hyvinvointipalvelujen tarve ja digitalisaatiokehitys.
Tavoite
Siirtymätyöllisyyden tavoitteena on yhtäältä määritellä ja synnyttää töitä, jotka tukevat ekologisen jälleenrakennuksen etenemistä, ja toisaalta huolehtia siitä, että nämä työt tulevat tehdyiksi. Siirtymäpolitiikassa työllisyyskehityksellä on kolme tärkeää piirrettä, johon myös julkisen työllisyyspolitiikan huomiota on suunnattava: 1) työllisyys, joka ympäristötavoitteiden toteuttamisen vuoksi häviää tai muuttaa luonnettaan ja sisältöään merkittävästi, 2) työllisyys, joka edesauttaa ekologista siirtymää tai on jo kestävien järjestelmien mukaista sekä 3) työllisyys, jota syntyy siirtymän toteuttamiseksi. Tärkeä havainto on, että työn tarve ei todennäköisesti kokonaisuudessaan vähene, vaan pikemminkin lisääntyy. Näin ollen myöskään sitkeästi elävälle väitteelle, että ympäristötavoitteiden toteuttaminen heikentäisi työllisyyskehitystä, ei ole perusteluja.
Esimerkeiksi voidaan nostaa maatalous, tietotyö ja sosiaali- ja terveysala. Kestävä ruokajärjestelmä, johon sisältyy monilajiviljelyä ja kattava ravinnekierto, vaatii nykyistä enemmän ihmistyövoimaa, ja tämä työ on laadultaan erilaista kuin suuri osa nykyisestä työstä. Myös tietotyön sisältöjen täytyy monin paikoin muuttua. Esimerkiksi energia- ja liikennejärjestelmäuudistuksen suunnittelu ja ohjaus niin, että ilmastopäästöihin ja elonkirjoon vaikuttavat tekijät huomioidaan yhtä aikaa, vaatii huomattavia ponnisteluja. Toisaalta moni rutiininomainen tietotyö voidaan pitkälti automatisoida, jonka myötä työvoiman tarve kyseisellä alalla kokonaisuudessaan vähenee. Sosiaali- ja terveysala taas on työllisyyden näkökulmasta jo pitkälti ekologisen jälleenrakennuksen mukainen, vaikka toiminnan organisointia varmasti kehitetään tulevaisuudessa esimerkiksi ennaltaehkäisevään suuntaan. Alalle tarvitaan vielä lisääkin väkeä töihin, kun kansalaisten hyvinvointia ja yhteisöjen resilienssiä tuetaan siirtymän aikana.
Siirtymätyöllisyyden järjestämisessä julkisella vallalla on tärkeä rooli. Mikäli työllisyyttä ei synny siirtymätyöllisyyden mukaisiin tehtäviin markkinaehtoisesti, voi julkinen valta ohjata työtä vailla olevia työikäisiä ja työkykyisiä ekologisen jälleenrakennuksen kannalta tärkeisiin töihin esimerkiksi pitkäjänteisellä teollisuuspolitiikalla ja luomalla kansallisen työpaikkatakuuohjelman. Siirtymätyöllisyys vaati tuekseen myös suunnitelmallista koulutus-, sosiaali- ja aluepolitiikkaa. Työntekijöitä on koulutettava uusin tehtäviin, ja sosiaaliturvan on kyettävä reagoimaan nopeisiinkin työllisyyssiirtymiin. Lisäksi työllisyysmuutoksia on aina arvioiva myös paikallisessa kontekstissa. Esimerkiksi uusiutuvien energiahankkeiden työllistävyydessä on huomioitava paikalliset työllistymistarpeet. Oikeudenmukaisesti toteutettu työllisyyspolitiikka tekee yhteiskunnan kokonaissiirtymästä hyväksyttävämpää ja tukee näin yhteiskunnallista resilienssiä.
Miten tavoitteen toteutumista seurataan?
Indikaattori seuraa alakohtaisesti, kuinka suuri osa työllisistä jo työskentelee ekologisen jälleenrakennuksen mukaisissa töissä ja kuinka paljon työntekijöitä jälleenrakennus vaatii kullakin alalla. Olemme BIOS-tutkimusyksikössä tehneet laadullisen sektorikohtaisen arvion kertaluontoisesti. Jatkuvaa seurantaa varten on kehitettävä systemaattiset arviointimenetelmät ja tilastot, joita ylläpidetään virkatyönä.
Lisätietoja
Indikaattorin sisältö perustuu kahteen ristikkäin suorittamaamme arviointiprosessiin.
Ensiksi arvioimme sektorikohtaista työllisyyskehitystä laadullisesti, monitieteiseen ympäristötutkimukseen nojaten. Arvioimme, mitä töitä tulee tehdä kullakin talouden sektorilla, jotta tarvittavat järjestelmämuutokset saadaan toteutettua niin, että luovumme fossiilisten polttoaineiden ja muiden luonnonvarojen liikakäytöstä kansalaisten hyvän elämän mahdollisuuksia heikentämättä. Arviossa huomioimme myös digitalisaation muutospotentiaalin. Sen suhteen oletimme, että valmistavassa työssä digitalisaatio on edennyt jo pitkälle, kun taas tietotyössä lähivuosien potentiaalia on merkittävästi hyödyntämättä. Vertailupohjan arviollemme muodosti muun muassa VATT:n vuonna 2015 julkaisema Suomen työvoiman tarvetta vuosina 2015–2030 tarkasteleva raportti, jossa esitetyt arviot rakensivat suoran jatkumon edellisinä vuosina havaituille työllisyystrendeille.
Toiseksi tarkastelimme Tilastokeskuksen määrittämää ja laskemaa “ympäristöliiketoimintaa” Eurostatin sektorikohtaisten työllisyyslukujen kanssa. Ympäristöliiketoimintatilasto kuvaa Suomessa harjoitettua ympäristöön liittyvää liiketoimintaa, joka estää ympäristön pilaantumista tai säästää luonnonvaroja. Näin ollen se tavoittaa vain osan ekologisen jälleenrakennuksen vaatimasta työllisyydestä. Esimerkiksi hoivatyö on jälleenrakennuksen tavoitteiden kannalta aivan oleellinen, mutta siitä vain häviävän pieni osuus voidaan luokitella ympäristöliiketoiminnaksi. Arvioimme ympäristöliiketoimintatilaston lukuja uudelleen laadullisesti, nojaten EU:n kestävän rahoituksen luokittelujärjestelmään (“EU-taksonomia”). Taksonomian tavoitteena on muodostaa kattava kestävyyskriteeristö, jonka perusteella arvioida erilaisia liiketoimintoja ja suunnata rahoitusta ekologista siirtymää edistäviin toimenpiteisiin.
Molempia arviointiprosesseja ja tutkimusyksikön kokonaisarviointia hyödyntäen saimme sektorikohtaisesti kolmet luvut: 1) työllisyys, joka häviää tai muuttaa luonnettaan ja sisältöään merkittävästi, 2) ekologista siirtymää edesauttava tai jo kestävien järjestelmien mukainen työllisyys, ja 3) uusi siirtymän mukainen työllisyys.
Siirtymätyöllisyyden arvioinnista on syytä huomata, että järjestelmämurrokset sisältävät monenlaisia huomattavia epävarmuuksia. Murrokset huomioivissa arvioissa on väistämättä enemmän laadullista, argumentatiivista harkintaa kuin menneisiin trendeihin nojaavissa lineaarisen työllisyyskehityksen arvioissa. Sikäli kun murroksia tulee, trendien lineaariseen jatkumoon nojaava ennakointi ei ole sen tarkempaa, vaikka menetelmä olisikin täsmällisempi ja toistettavampi.